FIRST OF ALL: herranjumala, että yllätyin katsoessani tuota viimeisimmän tekstin "luin" -näppäyksien määrää... Hih, pientä iloakin tähän päivään.¨
Ajattelin avautua ja angstata hirveästi tänään. Mutta. Sitten päätin olla hiljaa, koska en halua miettiä enää mitään sen ihmeempiä. Onneksi nuoruus on vain kerran elämässä, ei tätä kestäisi yhtään sen enempää tai kauempaa tai useammin, kuin kerran.
Päätin koulun jälkeen jäädä kaupungille haahuilemaan ja mietiskelemään asioita yksikseni. Eksyin sateesta Coffee Houseen Mochaccinolle, joka oli erittäin ällönmakea ja minulle tuli paha olo siitä. Never again. Pitäydyn Chai Lattessa mieluummin. Tai maitokahvissa. Istuskelin yksikseni ja kuuntelin muissa pöydissä käytäviä keskusteluja sivukorvalla - nothing interesting. Ihmiset ovat hassuja, aikuiset varsinkin. Mutta toisaalta haluaisin olla aikuinen ja päästä täältä kauan pois. Aloittaa elämän.
Sitten päätin tuhlata ensimmäisen palkkani ja suuntasin askeleeni KappAhlia kohti, koska olin kuullut, että sieltä saattaisi löytyä kivoja ponchon tapaisia rättejä päällepantavaksi. Kolusin kuitenkin koko kaupan läpi, mutta löysin vain pari kivaa - helvetin kallista, ja pari rumaa - helvetin kallista neulehommelia. Kiersin Seppälän - ei mitään. Pistäydyin H&M'ssä ja mukaan tarttui muutamat leggingssit siltä varalta, että joihinkin tulisi reikä tai ne hajoaisivat kappaleiksi. Heh. Sitten törmäsin kivaan tarjoukseen Mekassa. Kaksi paria kenkiä 50 eurolla! Hehe, tartuin tarjoukseen ja ostin kahdet kengät. Samaa mallia, mutta toiset ovat mustat ja toiset vaaleanruskeat. Shoppailu on parasta terapiaa heti musiikin jälkeen.
Nyt kuuntelen The Fray'tä ja fiilistelen elämää, en ehkä mitenkään ilolla, mutta kuitenkin. Tärkeintä ehkä on se, että tunnen jotain. Piano + ihana miesääni = rakkautta. Rakkaus = tunne. Tunne = elämä. Elämä = Not so great.
There's nothing more to say. Voisi kokeilla useammin ajatusketjua, se olisi haastavaa.
Heippajakiitos.
Ajattelin avautua ja angstata hirveästi tänään. Mutta. Sitten päätin olla hiljaa, koska en halua miettiä enää mitään sen ihmeempiä. Onneksi nuoruus on vain kerran elämässä, ei tätä kestäisi yhtään sen enempää tai kauempaa tai useammin, kuin kerran.
Päätin koulun jälkeen jäädä kaupungille haahuilemaan ja mietiskelemään asioita yksikseni. Eksyin sateesta Coffee Houseen Mochaccinolle, joka oli erittäin ällönmakea ja minulle tuli paha olo siitä. Never again. Pitäydyn Chai Lattessa mieluummin. Tai maitokahvissa. Istuskelin yksikseni ja kuuntelin muissa pöydissä käytäviä keskusteluja sivukorvalla - nothing interesting. Ihmiset ovat hassuja, aikuiset varsinkin. Mutta toisaalta haluaisin olla aikuinen ja päästä täältä kauan pois. Aloittaa elämän.
Sitten päätin tuhlata ensimmäisen palkkani ja suuntasin askeleeni KappAhlia kohti, koska olin kuullut, että sieltä saattaisi löytyä kivoja ponchon tapaisia rättejä päällepantavaksi. Kolusin kuitenkin koko kaupan läpi, mutta löysin vain pari kivaa - helvetin kallista, ja pari rumaa - helvetin kallista neulehommelia. Kiersin Seppälän - ei mitään. Pistäydyin H&M'ssä ja mukaan tarttui muutamat leggingssit siltä varalta, että joihinkin tulisi reikä tai ne hajoaisivat kappaleiksi. Heh. Sitten törmäsin kivaan tarjoukseen Mekassa. Kaksi paria kenkiä 50 eurolla! Hehe, tartuin tarjoukseen ja ostin kahdet kengät. Samaa mallia, mutta toiset ovat mustat ja toiset vaaleanruskeat. Shoppailu on parasta terapiaa heti musiikin jälkeen.
Nyt kuuntelen The Fray'tä ja fiilistelen elämää, en ehkä mitenkään ilolla, mutta kuitenkin. Tärkeintä ehkä on se, että tunnen jotain. Piano + ihana miesääni = rakkautta. Rakkaus = tunne. Tunne = elämä. Elämä = Not so great.
There's nothing more to say. Voisi kokeilla useammin ajatusketjua, se olisi haastavaa.
Heippajakiitos.
ps.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti